Pöytälaatikossa

... sen edestään löytää. Miten ikävältä tuntuukaan, kun vanhoista möhläyksistään juorutaan. Sitä miettii jälkikäteen, tehtiinkö se tahallaan niin, että itsekin sattui kuulemaan, muka vahingossa. Kyllähän kaikki meillä tietävät, että seinän läpi kuuluu puhe. Omalle menneisyydelleen ei voi mitään, eikä sille, että joku syytä juoruaa. Vaikka on aikanaan virheensä sovittanut, niin kaikille se ei koskaan riitä. Asia harmitti minua suuresti, kunnes tänään tajusin, että en voi vaikuttaa menneisiin virheisiin, enkä siitä, mistä toiset haluavat juoruta. Sen sijaan voin vaikuttaa siihen, miten itse puhun muista ja miten käyttäydyn muita kohtaan. Kun tiedän, miten ikävältä tuntuu juoruilu menneistä virheistään, niin ehkä osaan olla juoruamatta toisista samalla tavalla. Toivottavasti.

Talvi tuli kylään. Satoi pehmeän valkoisen peitteensä katoille ja nurmikoille; jäisen pinnan kulkuteille. Se on vasta käymässä, suurella todennäköisyydellä. Päivän tai muutaman perästä se palaa kotiinsa tullakseen sitten pitemmälle vierailulle. Joka vuosi sitä on yhtä valmistautumaton talveen - kylmään keliin ja liukkaisiin. Yhtälailla kun autoilijat vaihtavat kiireessä renkaitaan sitä totuttelee kävelemään varovammin, ihan toisella tavalla kuin sulaan aikaan. Uudet lihakset otetaan käyttöön ja käytön puutteessa veltostuneina ne valittavat. Työhuneeni ikkunasta on parhaat näkymät talvisaikaan, kun katot peittyvät valkeaan kerrokseen. Ne näyttävät ehkä jopa viehättävimmiltä kuin loskainen maanpinta. Joka vuosi sitä on yhtä ilahtunut talven koristelusta, vaikkei sitä liukkaita samalla tavalla kaipaakaan.

... olla kirjoittamatta. Tai ei niin kovin ihana. Mieluummin olisin terve ja kirjoittaisin, kun makaisin vällyissä väsyneenä, tylsistyneenä, mutta liian uupuneena edes lukemaan. Kaiken lisäksi aivot ovat sumussa ja jumittavat. Yritä nyt sitten saada niistä ulos jotain järkevää. Eipä ole kovin kivaa. Jopa mielikuvitus tuntuu olevan uuvuksissa, pukenut päälleen lämpöiset villasukat ja värjöttelee peiton alla. Ei mitään hienoja fantasioita, sillä ne ovat aivan liian uuvuttavia flunssaisena. Tunnollinen työntekijä raahautuu muutaman flunssapäivän jälkeen töihin. Vaan ei ole vielä työkuntoinen. Mietin juuri olisiko ollut parempi pitää vielä yksi kunnon sairaspäivä, kun olisi voinut, eikä raahautua töihin puolikuntoisena, tekemään töitä puolella teholla. Työnantaja tykkää ajatuksesta, että tulen töihin, mutta tykkääkö lopputuloksesta. Siis siitä, että menee useampi päivä, ennen kuin työteho palaa. Puhumattakaan niistä työkavereista, jotka ehdin parin päivän aikana tahotomattani tart...

Odotan tietoa siitä, pääsinkö mukaan kirjoituskurssille. Aion jatkaa harjoituksia, jos vaikka en pääsytkään. Vatsanpohjassa jännittää. Mieli on levoton. Ajattelen, että kurssille pyrkijöiden joukossa voi olla paljon parempiakin kirjoittajia. Ehkä hakijoita on paljon ja hyviä on paljon. En ole enää aivan nuori, joten mukaan pääsyä voi vaikeuttaa myös se, jos he haluavat suosia nuoria kirjoittajia. Kenties en pääse mukaan. Toivon, että pääsisin, mutta yritän valmistella itseäni siihen, että en ehkä pääse. Pessimistinen puoli minussa valmistuu huonoimman vaihtoehdon varalle ja yrittää lohduttaa. Toisaalta toiveikas osa minusta on innoissaan. Jospa pääsenkin mukaan harjoittelemaan. Jospa pystyn kehittymään kirjoittajana ja saamaan aikaan tekstiä, johon voisin olla tyytyväinen; ehkä jopa hieman ylpeä, ainakin hetkellisesti. Mielessä kilpailevat toiveikkuus ja epäusko. Huomenna on viimeinen hakupäivä ja joskus sen jälkeen he tekevät valinnan. Jännitys jatkuu vielä jonkin aikaa. Ehkä...

Hiljainen hetki töissä. Pisarat kastelevat ikkunaruudun ja jäävät siihen kiilumaan kuin pienet kristallit auringon paisteessa. Taivalla on pieniä pilviä, mutta siitä huolimatta päivä on kirkas. On ihmeellistä, kuinka paljon aurinko vaikuttaa mieleen; kirkastaa ajatuksia. Vielä hetki ja sitten lähdetään kotiin. Päivä on kasassa. 

Tämä on pieni veryttelyharjoitus. Kello on niin vähän, että ehdin hyvin käydä aamukävelyllä, ennen töihin lähtöä. Huomaan sen kun ohitan läheisen kuppilan valotaulun, jolla näkyy kellonaika. Ehdin töihin silti hyvissä ajoin. Aamu on kuulas ja aurinko on vielä alhaalla. Kävelen kotikatua alas päin, mutta en käänny siitä nurkasta, josta lähden yleensä suoraan töihin, vaan kävelen kohti puistoreittiä. Kävelen reippaasti, sillä haluan silti ehtiä melko ajoissa töihin, jotta voin hyvällä omalla tunnolla lähteä melko ajoissa myös kotiin päin. Ohitan raitiovaunupysäkin ja lähikaupan. Jatkan matkaani ohi terveysaseman ja kohti puistoa. Ihmisiä on liikenteessä, mutta puistossa on melko hiljaista. Jossain kulkee edelleen joku, mutta tavallinen aamuinen vilkkaus, jota aiemmin syksyllä vielä oli, on poissa. En vielä tunne itseäni liian yksinäiseksi, mutta jatkossa täytyy harkita, haluaako enää aamuaikaan matkata töihin tätä kautta. Pian on marraskuu ja aamut pimenevät entisestään. Hevos...