Pöytälaatikossa

Pariisi keväällä, voiko kuvitella romanttisempaa hetkeä, kuin ole rakkauden kaupungissa juuri silloin, kun puut tekevät lehtensä ja kukat ryhtivät kukkimaan. Siitä on kirjoitettu laulukin, Pariisista keväällä, tosin ei se kerro kaupungista itsestään, vaan rakkauden houkutuksesta ja siitä, kuinka ihastumista ei voi vältellä. Vaan ei rakkaus kysy paikkaa eikä aikaa. Yhtä hyvin voi olla haaveellinen kirsikankukkien alla Pariisissa kuin kaamoksen räntäsateessa Helsingissä. Sitä törmää sopivaan mieheen, naama punaisena alijäähtyneen veden vihmomana ja silmien alla mustat rinkulat. Todellista rakkautta on, kun toinen näkee niiden ohi ja ihastuu kaikesta huolimatta.  Tai niinhän voisi kuvitella. Todellisuudessa toinen katsoo pitkään ja ihmettelee, mikä ihmeen hömötintti häntä tuli vastaan ja ensi vaikutelma nyt on aina ensi vaikutelma, sitä on vaikea ravistaa. Sitä kiroaa hiljaa mielessään, koska on saanut sellaisen kotikasvatuksen, joka ei salli kiroamaan ääneen, ja puree hammasta...

Kun luen kirjaa, henkilöt alkavat usein puhua minulle. Omat henkilöhahmoni jäävät herkästi etäisemmiksi, tunnen heidät jollain tavoin, mutta he eivät herää minulle eloon samoin; he eivät keskustele kanssani. Joskus on ollut myös toisin. Oman mielikuvitukseni luomukset ovat keskustelleet kanssani ja käyneet kanssani vuoropuhelua. Minun ei ole tarvinnut miettiä, miten heihin voisi puhaltaa henkeä. Mietin auttaisiko hahmon nimeäminen? Jos antaisi henkilölle nimen, vaikka vain väliaikaisesti, alkaisivatko he puhua enemmän. Entä jos miettisi, miltä he näyttävät? Pohtisi tarkemmin luonteenpiirteitä, jotkat tekevät heistä niitä, joita he ovat. Mietin, mikä saa minut tuntemaan, että tuntisin kirjan henkilön; mikä saa minut asettumaan heidän rinnalleen, heidän ystävikseen - ja toisinaan, jopa heidän nahkoihinsa. Tämä lienee olennaista myös omien hahmojeni elävöittämiseen. On joitakin hahmoja, joista saa paremman otteen ja toisia, joihin on vaikeampi tarttua. Henkilöhahmojen luominen, va...

Tarinan kaksi vaikeinta kohtaa - ainakin minulle - ovat aloitus ja puheen tulkitseminen. Helpoimmalta tuntui kuvitella itsensä kaltainen henkilö vuoropuhelun toiseksi osapuoleksi. Sellainen onnistuu näin alkuun suorastaan helposti. Ehkä ei ole kyse dialogista itsestään, vaan pikemminkin vaikeuksista eläytyä hahmon persoonaan. Olen ehkä kokeillut dialogia liian vaikeista lähtökohdista käsin. Täytyy harjoitella, jolloin ehkä sekin sujuu. Mietin tässä eräänä päivänä, kuuntelenko riittävästi, ymmärtääkseni ihmisten keskustelua. Minulla on taipumuksena puhua paljon ja sen seurauksena keskityn usein aivan liikaa siihen, mitä olen sanomassa, ja liian vähän siihen, mitä muut sanovat. Tässä on asia, johon on syytä vähitellen kiinnittää huomiota.

Lukija on pian keski-ikäistyvä, itsenäinen sinkku nainen, joka kärsii yksinäisyyden pelosta. Määrään hänelle luettavaksi Marian Keyesin kirjan 'Vielä on toivoa jäljellä'. Kirja tarjoaa sekä toivoa, että järkeä hieman kypsempien naisten parisuhteisiin. Se on tyyliltään ehkä hieman keveä, mutta sydän on viisautta täynnä. Parisuhteen pimeitä nurkista ja yksinäisestä kertoo vaikkapa Reetta Onkkelin 'Kotirouva'. Tällaiset kirjat ovat hyvää luettavaa niille, jotka kuvittelevat parisuhteen ratkaisevan yksinäisyyden ja muutkin ongelmat. Hyvä kirja saattaa olla myös Laura Gustafssonin pohja, joka pohtii ihmisenä olemisen vaikeutta ja tuskaa. Tärkeänä teemana on kasvu ja itsensä hyväksyminen. Muutkin itsensä hyväksymisestä ja keski-ikäistymisestä kertovat kirjat ovat hyviä. Sellainen on myös Tuula-Liina Variksen kirja 'Irma', joka on kuvaus keski-ijästä ja vanhenemisesta; siitä miltä elämä näyttää eri vaiheissaan.

Lukija kärsii alakuluista. Täten määrään hänelle luettavaksi kirjoja, jotka tuottavat hänelle iloa. Suosittelisin erityisesti Paulo Coelhon kirjaa alkemisti, joka voi luoda toivoa hetkiin, jolloin kaikki tuntuu olevan hukassa. Kirjat, jotka saavat lukijan nauramaan ovat myös hyviä. Alakuloiselle sopivat erityisesti kirjat, jotka ovat täynnä lempeää naurua. Sellainen kirja voisi olla vaikka Liane Moriartyn Hyvä Aviomies. Huumori on kuitenkin vaikea kirjamääräyksen kohde, sillä kovin erilaiset tarinat naurattavat ihmisiä. Tämän kirjoituksen taustalla on kirjoituskehote tälle päivälle .

- Hei, kuului pieni ääni jostain takaatani.  - Hei, vastasin kääntyessäni äänen suuntaan. - Miksi sulla on tollaiset hassut kengät? Äiti yritti hyssytellä, mutta en välittänyt siitä, vaan vastasin pikkupojalle. - Koska pidän niistä, pidätkö sinä? Pieni mietti hetken ja vastasi sitten pohdiskeellen:  - Joo, onhan ne aika hassut. 

Ovi paukahti kiinni. Kuulin murrosikäisen tutut matelevat askeleet. - Hei, joko tulit? Murahdus. - Eppu, oletko se sinä? - Joo. - Tulitko jo? - Kysytsä ihan tosiaan tota? - Täh? - Siis kysyt sä ihan tosissaan, että tulinko jo, kun mä oon tässä? Vedän syvään henkeä. Rivien välistä lukemisesta on pojalla vielä oppimista. Sanon asiani kuitenkin rauhallisesti, ulkoisesti hermostumatta. - Tarkoitin sitä, että onko joku syy tulla aikaisin? - Museo oli sairastunut, eivät saaneet sijaista. - Vai niin. - Mä meen lukemaan. Täytyy sanoa, että se oli vastaus, joka olisi varmaan yllättänyt useimmat vanhemmat, mutta meidän perheessä siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Meillä oli pari sellaista kummallista pojan koltiaista, jotka ahmivat ensin sarjakuvia ja nykyään myös kirjoja ihan huvikseen. Olin aina ihan hissukseen, kun toiset valittivat siitä, etteivät nuoret enää lukeneet. Meillä se ei ollut ongelma, vaan pikemminkin se, miten koltiaiset sai revittyä kirjojen ja toissijaisesti pel...

Oli räntäinen marraskuun ilta; sellainen loskainen, likainen ja synkkä, jollaisia usein on marraskuun lopulla. Kello ei ollut paljonkaan, mutta silti oli jo hämärää ja melkein pimeää. Jalat olisivat säilyneet kuivina vain gore-tex kengissä, joita ei matkassa nyt kuitenkaan ollut. Kaikki oli jotenkin himmeään, ikävää ja masentavaa. Oli kuin joku olisi iskenyt varjostimen värien eteen, eikä asiaa auttanut se, että ihmiset olivat lähes järjestäen pukeutuneet mustaan, aivan kuin olisivat halunneet piiloutua kaamoksen varjoihin.

Jokin siinä, mitä vuosia sitten tapahtui, ei ole koskaan lakannut vaivaamasta mieltäni. Hiljaisina yön tunteina, kun uni on karkuteilla, nuo tapahtumat palaavat mieleen kirkkaina kuin eilinen. Silloin mietin, kuinka edelleen tuntuu siltä, että kaikki ei ollut ihan kohdallaan.

Ensin muutama sana aiheesta: tajunnanvirta voidaan ymmärtää psykologisesti tai kirjallisesti. Psykologisesti se määritellään sisällöltään; kirjallisesti on kyse ilmaisutekniikasta.  Tajunnanvirta voidaan kerrontateknisesti käsittää sisäisen monologin alalajiksi. Yleensä sisäinen monologi on loogisesti etenevää, kieliopillisesti oikeaa kieltä. Tajunnanvirta sen sijaan on hajanaista, poukkoilevaa ja se voi koostua irrallisista sanoista ja kielioppia rikkovista lauseista. Aamun rauhaa, kiireestä huolimatta; eilen oli tosin kauniinpaa - nyt taivas on hieman tunkkaisen harmaa ja paksun pilven peitossa, mutta siellä lentelee silti puluparvi - jännää, miten ne taivaalla näyttävät paljon sulavammilta kuin maassa, vaan kyyhkysethän ovat mestarilentäjiä, vaikkei sitä uskoisi, kun näkee ne syömässä lihapiirakan jämiä kivien välistä. Ääh, pitikö ilmoittautua sinne tanssikurssille, missähän ne urheiluliivit mahtavat olla, en muista nähneeni. Yritän ehtiä kaivella kaapeista töiden jälkee...

Mummo-ihminen joulun kiireapulaisena. Mitä tiedämme hänestä? 75-80 vuotias, hieman vaivoja, jäänyt varhain eläkkeelle Mikä saa vanhan rouvan / neidin yhtäkkiä kiinnostumaan kiireapulaisen hommista? Onko joku ehkä ehdottanut sitä hänelle? Jos, niin miksi? Onko hänellä rahapula? Jos hänellä on rahapula, niin minkä vuoksi? Kaipaako hän vain tekemistä? Onko hänellä yksinäistä joulun aikaan? Jos on, niin miksi? Millainen henkilö tämä uusi kiireapulainen on? Millainen vanhempi ihminen haluaa kiireapulaiseksi? Onko koko idea hupsu, vai onko siinä oma viisautensa? Onko hän tarkka ja huolellinen vai hieman hajamielinen vai onko hänellä joku muu määrittävä piirre? Voiko olla yhtä aikaa periaatteessa tarkka, mutta kuitenkin hieman hajamielinen? Millainen ulkoinen olemus hänellä on? Onko hän ehkä hoikka, haurasluinen ja hieman ryppyinen? Vaiko ehkä pullea ja pehmoinen? Minne hän on ajatellut mennä kiireapulaiseksi ja mihin tehtävään? Onko kyseessä esimerkiksi oman perheen kotileipom...

Pääsin hakemalleni kirjoituskurssille rimaa hipoen. Juuri kun olin jo luopunut toivosta, koska tiesin, kuinka vähän olin panostanut hakemiseen; liian vähän. Ensi kerrala olin ajatellut panostaa enenmmän, mutta nyt ensi kertaa ei sitten tarvitsekaan yrittää. Nyt päässä kuitenkin pyörii monenlaista epävarmuutta. Vaikka haluisin olla kirjailija, en koe panostavani kirjoittamiseen tarpeeksi. Ehkä aiheeni ovat turhan lapsellisia; ehkä en vain osaa valita sopivaa tyyliä, rytmiä tai näkökulmaa. Ehkä minulta puuttuu kyky punoa juonia. Mutta juu, kurssille pääseminen sai minut tuntemaan itseni valtavan toiveekkaaksi, ja vaikka aikaa valmistautua on vähän, se sai minut miettimään, mitä voisi tehdä ollakseni mahdollisimman valmis kurssille. Yksi vastaus nousee ylitse muiden: kirjoittaminen. Toinenkin on aika selvä eli lukeminen. Koska kurssille sai lisäpisteitä kirjallisuuden opintojen suorittamisesta (olen jos käynyt läpi alkeiskurssin ja lukenut muutamia kirjoja), niin pohdin, pitäisikö o...

Parina päivinä olen miettinyt Teksasin kirkkosurmaa. Se on saanut minut miettimään tarinaa, josta en ihan vielä ole saanut kiinni. Tuntuu, että aihe leikkii piilosta kanssani. Se herättää mieleeni takaumia omasta elämästä ja mietteitä kuoleman ja elämän satunnaisuudesta. Se nostaa esiin myös muita ajatuksia kuolemasta, kuolleista, elämästä ja jopa yliluonnollisesta. Joskus jotkut ideat leikkivät piilosta pitkäänkin. Muutamat ovat vähitellen vuosien kuluessa hautuneet täyteläisiksi, jopa niin, että niistä on tullut sillä tavoin rakkaita, ettei melkein uskalla aloittaa kirjoittamaan tarinaa, koska pelkää rikkovansa sen kömpelöllä ilmaisullaan. Onko väärin hyödyntää toisten tragediaa oman innoituksen lähteenä? En tiedä pitäisikö hävetä, vaan nähdä se tapana käsitellä jotain järjetöntä. Totuus on, että kuvittelin tuntemiani ihmisiä tapahtumapaikalle, koska tunnen ihmisiä, jotka ovat innokkaita jumalanpalveluksessa kävijöitä. Tavallisia kilttejä ihmisiä, jotka olivat vain sattumalta...

... sen edestään löytää. Miten ikävältä tuntuukaan, kun vanhoista möhläyksistään juorutaan. Sitä miettii jälkikäteen, tehtiinkö se tahallaan niin, että itsekin sattui kuulemaan, muka vahingossa. Kyllähän kaikki meillä tietävät, että seinän läpi kuuluu puhe. Omalle menneisyydelleen ei voi mitään, eikä sille, että joku syytä juoruaa. Vaikka on aikanaan virheensä sovittanut, niin kaikille se ei koskaan riitä. Asia harmitti minua suuresti, kunnes tänään tajusin, että en voi vaikuttaa menneisiin virheisiin, enkä siitä, mistä toiset haluavat juoruta. Sen sijaan voin vaikuttaa siihen, miten itse puhun muista ja miten käyttäydyn muita kohtaan. Kun tiedän, miten ikävältä tuntuu juoruilu menneistä virheistään, niin ehkä osaan olla juoruamatta toisista samalla tavalla. Toivottavasti.

Talvi tuli kylään. Satoi pehmeän valkoisen peitteensä katoille ja nurmikoille; jäisen pinnan kulkuteille. Se on vasta käymässä, suurella todennäköisyydellä. Päivän tai muutaman perästä se palaa kotiinsa tullakseen sitten pitemmälle vierailulle. Joka vuosi sitä on yhtä valmistautumaton talveen - kylmään keliin ja liukkaisiin. Yhtälailla kun autoilijat vaihtavat kiireessä renkaitaan sitä totuttelee kävelemään varovammin, ihan toisella tavalla kuin sulaan aikaan. Uudet lihakset otetaan käyttöön ja käytön puutteessa veltostuneina ne valittavat. Työhuneeni ikkunasta on parhaat näkymät talvisaikaan, kun katot peittyvät valkeaan kerrokseen. Ne näyttävät ehkä jopa viehättävimmiltä kuin loskainen maanpinta. Joka vuosi sitä on yhtä ilahtunut talven koristelusta, vaikkei sitä liukkaita samalla tavalla kaipaakaan.

... olla kirjoittamatta. Tai ei niin kovin ihana. Mieluummin olisin terve ja kirjoittaisin, kun makaisin vällyissä väsyneenä, tylsistyneenä, mutta liian uupuneena edes lukemaan. Kaiken lisäksi aivot ovat sumussa ja jumittavat. Yritä nyt sitten saada niistä ulos jotain järkevää. Eipä ole kovin kivaa. Jopa mielikuvitus tuntuu olevan uuvuksissa, pukenut päälleen lämpöiset villasukat ja värjöttelee peiton alla. Ei mitään hienoja fantasioita, sillä ne ovat aivan liian uuvuttavia flunssaisena. Tunnollinen työntekijä raahautuu muutaman flunssapäivän jälkeen töihin. Vaan ei ole vielä työkuntoinen. Mietin juuri olisiko ollut parempi pitää vielä yksi kunnon sairaspäivä, kun olisi voinut, eikä raahautua töihin puolikuntoisena, tekemään töitä puolella teholla. Työnantaja tykkää ajatuksesta, että tulen töihin, mutta tykkääkö lopputuloksesta. Siis siitä, että menee useampi päivä, ennen kuin työteho palaa. Puhumattakaan niistä työkavereista, jotka ehdin parin päivän aikana tahotomattani tart...

Odotan tietoa siitä, pääsinkö mukaan kirjoituskurssille. Aion jatkaa harjoituksia, jos vaikka en pääsytkään. Vatsanpohjassa jännittää. Mieli on levoton. Ajattelen, että kurssille pyrkijöiden joukossa voi olla paljon parempiakin kirjoittajia. Ehkä hakijoita on paljon ja hyviä on paljon. En ole enää aivan nuori, joten mukaan pääsyä voi vaikeuttaa myös se, jos he haluavat suosia nuoria kirjoittajia. Kenties en pääse mukaan. Toivon, että pääsisin, mutta yritän valmistella itseäni siihen, että en ehkä pääse. Pessimistinen puoli minussa valmistuu huonoimman vaihtoehdon varalle ja yrittää lohduttaa. Toisaalta toiveikas osa minusta on innoissaan. Jospa pääsenkin mukaan harjoittelemaan. Jospa pystyn kehittymään kirjoittajana ja saamaan aikaan tekstiä, johon voisin olla tyytyväinen; ehkä jopa hieman ylpeä, ainakin hetkellisesti. Mielessä kilpailevat toiveikkuus ja epäusko. Huomenna on viimeinen hakupäivä ja joskus sen jälkeen he tekevät valinnan. Jännitys jatkuu vielä jonkin aikaa. Ehkä...

Hiljainen hetki töissä. Pisarat kastelevat ikkunaruudun ja jäävät siihen kiilumaan kuin pienet kristallit auringon paisteessa. Taivalla on pieniä pilviä, mutta siitä huolimatta päivä on kirkas. On ihmeellistä, kuinka paljon aurinko vaikuttaa mieleen; kirkastaa ajatuksia. Vielä hetki ja sitten lähdetään kotiin. Päivä on kasassa. 

Tämä on pieni veryttelyharjoitus. Kello on niin vähän, että ehdin hyvin käydä aamukävelyllä, ennen töihin lähtöä. Huomaan sen kun ohitan läheisen kuppilan valotaulun, jolla näkyy kellonaika. Ehdin töihin silti hyvissä ajoin. Aamu on kuulas ja aurinko on vielä alhaalla. Kävelen kotikatua alas päin, mutta en käänny siitä nurkasta, josta lähden yleensä suoraan töihin, vaan kävelen kohti puistoreittiä. Kävelen reippaasti, sillä haluan silti ehtiä melko ajoissa töihin, jotta voin hyvällä omalla tunnolla lähteä melko ajoissa myös kotiin päin. Ohitan raitiovaunupysäkin ja lähikaupan. Jatkan matkaani ohi terveysaseman ja kohti puistoa. Ihmisiä on liikenteessä, mutta puistossa on melko hiljaista. Jossain kulkee edelleen joku, mutta tavallinen aamuinen vilkkaus, jota aiemmin syksyllä vielä oli, on poissa. En vielä tunne itseäni liian yksinäiseksi, mutta jatkossa täytyy harkita, haluaako enää aamuaikaan matkata töihin tätä kautta. Pian on marraskuu ja aamut pimenevät entisestään. Hevos...